Tänään kun heräsin, huomasin että tämäkin pikkukaupunki on saanut lumipeitteen suojakseen. Tavallaan olen iloinen siitä, koska lumi on kaunista, niin kauan kun saa katsella sitä ikkunan läpi lämpöisestä. En tykkää kylmästä talvisäästä ja sohjosta ja siitä että lumi tunkeutuu kenkien läpi ja varpaat kastuu. Minusta koko talvena ei saisi tulla enempää kun 5cm lunta ja pakkasta sellaiset 1-5astetta. En ole talvi-ihminen. Joulusta toki tykkään, paljonkin! Ja jotenkin talven tunnelmakin kiehtoo, mutta silti voisi olla pikkuisen lämpimämpi, ne tulevat kahdenkymmenen asteen pakkaset eivät kuulosta kovinkaan houkuttelevilta! Ja lumikin saisi olla kuivaa, vähän niinkuin pumpulia, tai tomusokeria... :) No mutta, tuskinpa tämä ensimmäinen lumi vielä maahan jää. Kyllä tämä vielä pois sulaa ja myöhemmin tulee uusi lumi tämän tilalle.

Tänään ei jaksa kirjoitella muuta, vähän vain talvisia fiiliksiä. Paitsi niin, pari ensimmäistä työpäivää ovat menneet oikein hyvin. Käy vaan sääliksi niitä ihmisiä, joista näkee etteivät he pärjää siinä työssä, mikä heille on annettu. Jotkut ihmiset ovat käsittämättömän hitaita ja epätarkkoja. Valitettavasti sellaisia ihmisiä ei meidän työpaikalla juurikaan kaivata. Mutta toivottavasti pian ko. ihmisten toiminnassa havaitaan huomattavaa parannusta... Nyt taas tiskaamaan!

Tänään on sitten se päivä, kun aloitan uusissa hommissa. Jännittää aikalailla, mutta vaikeuksien kautta voittoon! Kyllä kai minä siinä työssä pärjään siinä missä muutkin! Ja ympärillä on tuttuja, jotka varmasti auttavat jos tulee ongelmia, joten eiköhän tämä tästä!

Moraalisia ongelmia tai muitakaan juttuja ei enää ole, koska tilanne on jotakuinkin rauhoittunut. Olen päättänyt saada tämän toisinaan takkuilevan parisuhteen toimimaan! Ja pomosta en todellakaan halua mitään muuta kuin ystävän. Sekin on jotenkin niin vaikea juttu, kun hänen naispuoliset ystävänsä taitavat olla todella paljon erilaisia kuin minä. Itsehän flirttaan kaikkien kaverimiesten kanssa ja heitän toisinaan hieman epäsoveliasta huumoria kehiin, mutta minulle se ei kuitenkaan tarkoita yhtään mitään, ja tämä uusi tuttavuus ei vielä ole oppinut tuntemaan minua tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen, että minulle se on vain piristettä päivään, ei mitään elämää suurempaa draamaa! No, jokaikinen ihmissuhde - oli se sitten ystävyyssuhde, parisuhde, vanhemman ja lapsen välinen suhde, mikä vaan - on erilainen. Ja jokainen niistä muotoutuu ehkä koko ajan hieman erilaiseksi mitä se on aikaisemmin ollut. Eikä niiden muodostamisessa pidä hätäillä, itse vaan olen niin impulsiivinen ihminen, etten jaksa odottaa kauan, vaan haluan nopeasti tietää mitä nurkan takana odottaa! Siitä olen joskus saanut kärsiä, ja pahasti, mutta sellainen minä olen! Ja niinkuin ihmissuhteissa, myös oman persoonan kanssa pätee sama, ei pidä hätäillä, pikkuhiljaa se muotoutuu sellaiseksi kuin pitääkin... ;)

Elämä on jokseenkin mennyt hassuksi. Töissä tapahtui suuria muutoksia, joiden seurauksena meidän osastolle tuli uusi esimies. Tämä esimieheni on nuori ja oikein mukava, joku voisi komeaksikin sanoa. Olen huomannut useiden naisten kiinnostuksen tätä uutta pomoa kohtaan, mutta kuinkas sitten kävikään...? Ilmeisesti olen antanut itsestäni hyvän kuvan kaikin puolin, ja pomoni tuntuu ottaneen minut "suojatikseen" ja jollakin tavalla myös luottohenkilökseen. Eräänä iltana törmäsin tähän pomooni töiden jälkeen baarissa ja niinhän siinä kävi, että aavisteluni osoittautuivat oikeiksi ja sain tietää pomoni olevan kiinnostunutkin minusta!!

Miksi ihmeessä käy näin? Yleensä kärsin valtavasti huomion puutteesta, ja yhtäkkiä tuntuu, että kaikki osat olisivat loksahtaneet kohdalleen, kun panokseni on vihdoin huomattu töissä ja olen saanut oikein mukavan pomon jonka kanssa tulen erinomaisesti toimeen. Mutta miksi, oi miksi?! Itsehän olen jo kauan ollut avoliitossa ihanan miehen kanssa, mutta nyt on omituinen tilanne. Pomollani tuntuu olevan kaikki ne ominaisuudet, joita mieheltä kaipaan ja joita omalla avomiehelläni ei ole. Tokihan kaikissa on huonot puolensa, etteipä tämä minun pomonikaan mikään alfauros silti taida olla. On vain käsittämättömän omituinen tilanne.

Olen mahdollisesti saamassa ylennyksen, mutta sitä tämä lähin esimieheni ei kuitenkaan päätä, vaan hänen esimiehensä päättävät sen. Haluan toki olla hyvä ystävä pomoni kanssa, koska hän on mielettömän mukava ja hyvää seuraa. En siis aio hylätä tätä kokonaan, mutta miten ihmeessä voin sovittaa kaiken yhteen? Avoliiton, jonka edelleen toivon toimivan, uudenlaisen tilanteen töissä, ja pomon joka työajan päätyttyä muuttuu loistoystäväksi?

Aika näyttää. Pelottaa vain ennustus jonka noin kuukausi sitten kuulin. Ennustaja sanoi jonkin asian elämässäni päättyvän, halusin sitä tai en. Ja muisti vielä lisätä, ettei sen asian päättyminen ole lainkaan huono asia.

Voi luoja että voi ahdistaa pientä ihmistä näin!!

Nyt kyllä kiukuttaa!! Olin kirjoittanut pitkän jutun, ja sitten, yhdellä ainoalla hiiren klikkauksella se oli kadonnut jonnekin... En siis sulkenut tätä sivua tai muutakaan, vahingossa klikkasin hiirtä tämän kirjoituksen vieressä ja niin se teksti oli kadonnut. Tuntuu turhauttavalta kirjoittaa kaikki uudelleen, koska olin kirjoittanut sitä ainakin puoli tuntia, ja se oli lähinnä tajunnanvirtaa. Joten ehkä kirjoitan kaiken lyhyesti:

Dieetti on jotakuinkin pitänyt. "Sallittu" kalorimäärähän on päivittäin 2000kcal, ellen väärässä ole, ja sen mukaan on aika pitkälti eletty... Olen kyllästynyt näyttämään siltä, kuin olisin viimeisilläni raskaana, joten aion aloittaa kuntoilun. Yhdellä salilla alkaa kurssi rapakuntoisille vasta-alkajille, ja tiedän että se on oikea paikka mulle. Toivottavasti saan kaverinkin mukaan, ettei tarvitse yksin käydä. Tavoitteena on pudottaa painosta n. 10kg, mutta viisikin olisi jo jotakin! Tavoitteet on korkealla, mutta en vaivu masennukseen mikäli en niitä saavuta.

Huomenna on työhaastattelu. Vähän jännittää, ehkä. Olen hieman sillä asenteella, että katsotaan nyt mitä tuleman pitää. Jos saan sen paikan, niin sitten mietitään onko se sen arvoinen, että hylkään kohtuuhyväpalkkaisen duunini, jossa en viihdy. Kyse on kuitenkin loppupeleissä lähinnä rahasta, koska millään orjapalkalla en suostu työskentelemään.

Tänään on ollut suoraan sanottuna paska päivä. Uuden pomon alaisuuteen siirtyminen on ollu hieman rankkaa. Uudella osastolla työkaverit on aivan vieraita, kaikki entisen osaston kaverit ovat eri vuorossa, joten niitä ei paljon näe. Työ on jokseenkin stressaavaa kun ympäröivät ihmiset ovat ihan uusia ja vieraita ja etenkin se, kun pomokin on vieras. Tuntuu ettei ole ketään, jonka puoleen uskaltaisi kääntyä jos tulee tarve. Töissä sain kuitenkin hieman intoa ja piristystä, kun päätin, että käyn ostamassa muutaman Kaj Stenvallin taulun, tai kehystetyn julisteen oikeastaan. Jukka kuitenkin oli sitä mieltä, että ne ovat liian kalliita, ja se siitä. En sitten mennyt. Ei huvittanut tulla töiden jälkeen edes kotiin, kun täällä olisi niin paljon tehtävää, mutta olen niin väsynyt, kun en oikein saa öisin nukutuksi, varsinkin kun on taas ollut aamuvuorot. Menin siis töiden jälkeen huoltamolle kahville (tai no, limpparille, myönnetään...), ja koitin saada mietityksi niitä asioita, jotka iltaisin painavat mieltä niin, etten saa nukutuksi. En voi mitenkään ymmärtää, miten ihmisillä on varaa opiskella! Tajusin, ettei havittelemani auto varmasti olekaan niin halpa kuin olin kuvitellut, ja sen maksamiseen menisi ainakin 3,5vuotta. Sillä aikaa olin ajatellut hoitaa itselleni myös koulutuksen. Tiedän, etten mitenkään kykene hoitamaan talouttani vain opintotuella/lainalla, joten aion opintojen ohella käydä töissä, mutta silti hieman mietityttää miten ihmisillä voi olla varaa opiskella! Kuitenkin pitäisi maksaa vuokra ja pakolliset laskut, kuten puhelin, ja ostaa ruokaa ja samalla vielä maksaa lainaa. Miten ihmeessä siihen on varaa?! Viisivuotissuunnitelmaani kuuluu sellainenkin asia, joka tällä hetkellä on vain pilke silmäkulmassa, mutta viiden vuoden päästä ehkä nyyttinä kehdossa, ja se lisää vielä hieman paineita rahatilanteeseen. Miten on mahdollista opiskella, maksaa laskut, vuokra ja laina ja samalla vielä hoitaa parisuhdetta niin, että unelmat toteutuisivat? Kuitenkin on ihmisiä, jotka ovat pärjänneet paljon mahdottomammissakin tilanteissa, mutta miten ihmeessä he ovat sen tehneet? Neuvoja kaivataan! Miten voin saavuttaa elämässäni sen, mitä kaipaan, haluan ja tarvitsen ilman että joudun vararikkoon tai velkakierteeseen? Miten voin selvitä opintojen yli ilman että vielä vuosia sen jälkeenkin olen rahaton kun joudun maksamaan opiskeluaikojen lainoja ja muuta? Autokin on kuitenkin välttämätön, koska sukulaiset ja ystävät asuvat joukkoliikenteen tavoittamattomissa. Mikäli halajaa vierailuille, on omistettava auto. Ja kuitenkin tässäkin pikkuruisessa kaupungissa auto helpottaa elämää monin tavoin. Jos omistaa auton, on jopa mahdollista ehtiä ajoissa paikasta toiseen, toisin kuin apostolin kyydillä, tai mikäli joutuu elämään ainoastaan muiden ihmisten ja joukkoliikenteen varassa. Miksi kaiken pitää olla niin kallista?! Miksi bensa maksaa niin paljon? Miksi käytetyt autot ovat kalliita? (Köyhän ei kuulemma kannata ostaa halpaa.) Miksi KELA katsoo, että avoparin rahat ovat yhteiset? Jukalla on omat rahansa, minulla omani, enkä halua elää toisen siivellä! Tähän asiaan tulisi oikeasti saada muutos! Koska kuinka moni nuori avopari oikeasti jakaa rahansa niin, että ne olisivat yhteisiä? Ja miksi ihmeessä opintotuki on niin pieni? Tässäkin olisi päättäjille paljon mietittävää, vaan eipä taida kiinnostaa pienen ihmisen asiat, kunhan itsellä rahaa riittää. Helppohan se on kuvitella, että kyllä ne opintotuet sun muut riittää, kun itse ajelee uusilla Volvoilla, Mersuilla ja Bemareilla!! Mitä ihmettä?! Eivätkö ne oikeasti yhtään ajattele tavallisen ihmisen ahdinkoa. Itse olen vielä nuori ja elämä on edessä, mutta iso osa energiasta menee siihen, että joutuu miettimään niin tarkasti mihin on varaa ja mihin ei. Siis tulevaisuudessa. Opiskeluajan taloustilanne on varmasti suuri syy siihen, miksi niin monet jämähtävät kaupan kassalle tai muihin töihin, joihin koulutusta ei välttämättä tarvita. Ja ennenpitkää hekin jäävät työttömiksi, eikä silloin ainakaan ole enää varaa koulutukseen. Voi voi... Kyllä on elämä hankalaa. Miksi sitä opintotukea ei oikeasti voida korottaa? Miksi puolison tulot vaikuttavat niin kovasti?

Ei kai auta muu kuin siirtyä parvekkeelle tärvelemään keuhkojaan, vielä kun se sentään on sallittua. Sen jälkeen kai television ääreen. Tai jotakin... Hei hei, ensikertaan saakka. Vaikka tuskinpa tätä kukaan lukikaan...