Enpä olekaan pitkään aikaan kirjoittanut. Mutta mitäpä tuosta. Olen viimeaikoina kärsinyt valtavista kriiseistä, mutta koitan selvitä. No, en nyt tiedä onko ne kriisit oikeasti niin valtavia, mutta häiritseviä kuitenkin.
Syntymäpäiväni ovat tuloillaan, vasta vajaan kahden kuukauden kuluttua, mutta stressaaminenhan pitää aloittaa ajoissa, jotta varmasti ehtii murehtia kaikkea mahdollista. Minulla on tunne, että elämäni menee ohi tuhatta ja sataa, enkä itse ehdi mukaan. Viime aikoina minut on vallannut kammottava tunne siitä, että kaikki on nyt tässä. Elän tasapaksua työntäyteistä elämää avomieheni kanssa. Pelkään että olen jo siinä pisteessä, missä haluan olla kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Vielä olen nuori, haluan nähdä elämää, ja ottaa siitä kaiken irti. Pelkään valtavasti sitä, etten saa kerättyä itselleni muisteltavaa eläkepäiviksi. Haluaisin kuitenkin muistella muutakin kuin työssäkäymistä ja siivoamista ja kokkailua kotona.
Pieniä valonpilkahduksia tunnelin päässä näkyy, onneksi. Selitin kriisini avomiehelleni, ja hän onneksi ymmärsi, että haluan hetkeksi irtautua tästä kaikesta ja elää omaa elämääni ja ihan vain itselleni. Eräs ystävänikin huomautti minulle taannoin, että hänen mielestään kannan liikaa huolta muista, ja usein unohdan itseni. Nyt aion tehdä jotain mitä haluan, ja hetkeksi jättää avomieheni kaiken ulkopuolelle.
19. päivä pääsen katsomaan hyvän ystäväni keikkaa. Olen odottanut sitä jo mielettömän pitkään, ja vihdoinkin se on toteutumassa. Helmikuussa lähden rakkaimpien ystävieni kanssa laivalle, rentoutumaan ja pitämään hauskaa. Otan aikaa itselleni ja aion hetkeksi "unohtaa" parisuhteen. Ja helmikuun lopulla yksi suosikkibändeistäni on tulossa minun kotikaupunkiini esiintymään! En ymmärrä mistä moinen, mutta olen niiiiin onnellinen, koska en ole nähnyt kyseistä bändiä livenä muutamaan vuoteen. Tuntuu kuin kohtalo olisi puuttunut peliin ja järjestänyt minulle elämää!